Tucin-

Nimi: Djerf (lahkoa; Mato)
[kasvettuaan Mihei Kultatassu]
Ikä: 2½
Laji: koirasusi
Skp: narttu
Lauma: Edera
Lahko: Syntyperäinen lahkolainen

Huonokuntoinen ja ryhditön otus. Keskikokoinen, mutta rakenteeltaan vankka ja kestävä (kun vain kunto olisi rakenteen mukainen). Karva on heikkoa ja karheaa ja pinttyneen likainen, sojottaen joka suuntaan. Suht pitkäkarvainen. Väritys on jakatunut siististi tasan, oikea puoli on valkoinen ja vasen taas musta. Puoliterrierin korvat ovat puolilupat ja leuat ovat vahvat, Mato ei mikään siro nukke ole suinkaan. Takaraivosta aina hännänpäähän kulkee oranssinruskeaa, kuten vasemman silmän ympärillä ja etutassujen varpaissa. Häntä on muutoin valkoinen ja suhteellisen pitkä. Mato pitää sitä yleensä koholla hivenen sirppimäisesti kaartuen, yhäkin perimästään johtuen. Silmät ovat eriväriset, mutta noita sinistä ja ruskeaa silmää vielä harvemmin pääsee kunnolla ihailemaan kun itsepintaisesti narttu on silmät kiinni tai sirrillään.

"Djerf" Naaras äännähti ja yritti keksiä miten se saisi esitettyä olevansa Mato, eli Djerf sen omalla kielellään. Otus kierähti selälleen ja tökki itseään hivenen tassullaan osoittavasti.
"Djerf", se toisteli kokeilevasti ja kiepahti takaisin oikeinpäin ollen entistäkin pölyttyneempi keikahduksensa jälkeen.

Djerf, Mato, on alkeellinen ja varsin nimensä mukainen tyyppi. Narttu on kasvanut täysin maailmasta eristyksissä ja nyt kahden vuoden iässä on varsin kehnolla tasolla 'normaaliin' nähden. Pienenä lohtuna on Herra, kukas muukaan, otusta auttanut sisukkaasti elossa säilymään ja lahkokieli taittuu ymmärrettävästi. Yleiskieli on kuitenkin Madolle täysin uusi asia eikä se ole kummoinen elehtijäkään, vaikka yrittääkin kovasti hytkyä ja elämöidä viestin perille menemiseksi. Jos jonkinmoista fobiaa on luolassa eläneelle kasautunut. Siinä missä monet pelkäävät ahtaita ja pimeitä paikkoja, pelkää Mato kuollakseen avaraa ja valoisaa. Koirasusi mieluusti sulkeekin silmänsä kokonaan pelottavalta maailmalta ja varovasti sitten kurkistelee luomien lomasta tarvittaessa. Eivätköhän kuitenkin pian tämänkin kurjan silmät maailmaan totu. Maan alla on eletty korvilla ja hajulla ja tunnustelemalla joten ne ovat Madolle tuttuja ja kehittyneitä asioita. Taidokkaasti se osaa heilutella varpaitaan eikä sillä ole mitään tajua arvoista ja normeista minkä mukaan eletään. Se ei ymmärrä mitä pahaa on toisen tunnustelemisessa multaisilla käpälillään tai mitä on erilaiset arvojärjestykset ja nimikkeet tai loukkaaminen. Kova huuto kuitenkin Madosta tekee kipeää korville joten ääntä korottamalla se yllättävän nopeasti köyristelee ja uikuttaa maassa. Muutoinkin kulkee narttu mieluiten maata vasten painautuneena, ryömimällä. Jaloille nouseminen on jo sen lihaksille niin työlään tuntuista, että Matoa huvittaa varsin harvoin nousemista yrittää.

Mato ei ole kovinkaan motivoitunut omasta tahdostaan opettelemaan kelpo koiraeläinten tavoille. Sen alkeellinen logiikka on kuitenkin ominut Koeth Mustan jumalan kaltaiseksi olennoksi Herran rinnalle. Herra on Madolle kuin äiti, sellainen jonka syliin käpertyä ja jolta saada lohtua ja jolle kertoa päivän aikana tapahtuneet jutut. Koeth taas on ihmeisiin kykenevä ja ylivertaisen mahtava, tassuin kosketeltava olento, jonka edestä Mato varmasti kaivoonkin loikkaisi. Ja Koeth on käskenyt Madon opettelemaan elämää, joten sen se tekee.

Kieltämättä on Madolla alkanut oma ja aito uteliaisuus maailmaan herätä. Samalla se on varsin heikoilla oleva otus.
Mitään puolustuskykyjä, paitsi hajunsa ja törkyinen turkkinsa ehkä, ei sillä ole eikä se saalistamaankaan kykene tai näe 'hyvää ja pahaa'. Mato ei tajua miksi joku valehtelisi tai huijaisi, mutta syöttää toisinaan kuitenkin itse ties millaista lööperiä kuulijoille. Se ei osaa suunnitella tulevaisuuttaan tai mitä tekisi seuraavana päivänä, eikä sillä ole paljoa hehkeää muisteltavaakaan. Tuo ajaa koirasuden elämään yksinomaan hetkeä missä se sattuu olemaan eikä se paljoa jaksa aivosolujaan vaivata. Ehkä tarpeen tullen kun tulee ongelma eteen tai sosiaalinen tilanne vaatii muistelemista tai jonkinlaista suunnittelukykyä. Monia juttuja se ei ymmärrä, mutta toisaalta se loukkaantuu helposti ja käyttäytyy sitten kuin pikkukakara. Silloin ei narttu pura kiukkuaan toisiin olentoihin, mutta sekoaa muutoin. Sylkee vaahtoa suustaan, kiljuu, järsii itseään. Tempperamenttia löytyy perityistä geeneistä ties millä mitalla, joten kiukkupuuskiakin sen mukaisesti. Ja alakuloisuudet ja rähjäämsiet vetävät nartun helposti ryömimään tuhatta ja sataa saaren eteläkärkiin ja suoraan rakkaisiin sokkeloihinsa matoja imeskelemään.

Ayrum oli Kisyethin ja Blood Pawin pentueen ainoa uros ja isänsä ylpeys. Töykeäkäytöksisestä ja narttuja rajusti kohtelevasta lahkolaisnuorukaisesta ei paljoa ehtinyt tarinaa kehkeytyä saarella ja hän jäikin siskojensa varjoon mennen tullen lopulta. Jotain uros oli melko lyhyen elämänsä aikana alulle laittanut. Asparagus niminen terrierineiti häpesi ja hiljeni täysin raiskauksesta ja töppöjalka piiloutui kätevästi syvälle Andriaanan luolastoihin, missä kukaan tuskin oli edes käynytkään. Sinne se synnytti pentunsa, monta kappaletta. Vastentahtoisesti mielenvikainen terrieri hoiti pentujaan, mutta luonto karsi nopeasti heikoimpia ja pentue pieneni pienenemistään. Jäljellä olevalle kaksikolle se kertoi Ayrumista lahkoksi ja manaili muutenkin omia olojaan. Angstisia iltasatuja. Nimiä tai mitään elämän eväitä se ei niille antanut, jätti ne lopulta luolastoonsa ja katkaisi oman uloskäyntinsä etteivät varmana tulisi ulos. Siellä nimetön narttu ja nimetön uros sitten olivat, aluksi toisistaan turvaa hakien läpipääsemättömässä pimeydessä. Sitten nälkää nähden ja epätoivoisesti vikisten.
Eipä niiden yhteiselo sujunut kovin hyvin ja vahvemman alun saanut pääsi niskan päälle. Tällä kertaa se oli mustavalkoinen kultakuvioinen narttupentu. Veljensä se tappoi ja söi, mitään väärää se ei siinä nähnyt vaan halusi vain vimmatusti elää. Molemmat vanhemmat olivat olleet lahkolaisia joten Herra otti osaa tähänkin pentuun, vaikka mitään palvelijaa ei luolassa jumissa olevasta pikkupennusta helpolla olisi repinytkään. Pentu oli onnekseen sen verran pitkällä onkaloissa että se pääsi kunnon multa-apajiin käsiksi. Se loi työhön hiljalleen tottuvilla käpälillään onkaloita. Söi matoja ja myyriä, juurakoita. Uloskäynnin etsimistä se ei osannut ajatella, se oli ryöminyt monet kerrat Asparaguksen jäljet ja törmännyt läpipääsemättömiin kivilohkareisiin ja muihin luolaverkostoihin se ei uskaltanut lähteä, niihin ei kantautunut mitään elämän hajuja. Multa soi sille elämää.
Pentu ei koskaan massaa ruokavaliollaan saanut, mutta elossa se pysyi. Se tutustui mielessään olevaan Herraan ja opetteli lisää sitä äidinkin puhumaa lahkokieltä. Mitään uhrattavaa ei pennulta liiennyt, mutta se höpisi Herralle ymmärtämättömänä ties millaisia hölynpölyjä ja sai siitä lohdun tunnetta ja jonkin kiintymisen kohteen. Sekä syyn elää. Se halusi näyttää Herralleen olevansa vahva. Herra taas toimi sille sanakirjana ja koirasusi oli onnellinen kyetessään nimemään asiat ympärillään, vaikkei se toki niitä nähnytkään. Naaras sinnitteli törkyisissä multakäytävissään tietämättä mitään elämän iloista tai siitä mihin silmiä tarvittiin. Sen elämän työkalut olivat korvat, kirsu, hampaat ja käpälät. Koirasusi ei perinyt äitinsä lyhyitä jalkoja jotka olisivat auttaneet sitä vielä enemmän elämään myyrän lailla, mutta hyvin se selviytyi nytkin ja sen jalat kehittyivät toimimaan hyvin ryömimis- ja kaivamisliikkeissä.

Tapahtuipa Andriaanan saarella kuitenkin, että Misery Musta, Lahkoa kunnialla vetänyt esikuva koki kuolemansa luolissa. Ja luonnollisesti tiettyyn vaiheeseen edettyään levitti kuollut vahvan hajunsa ympäri luolastoja. Nimettömän nuorukaisen kirsuun se tunki melkoisena elämyksenä ja sekoitti pennun koko pään. Ruskeaksi elinympäristöstään värjäytynyt narttu lähti mönkimään nyt varovaisesti pelottaviin kallioisiin onkaloihin. Haju johdatti sen hitaasti, mutta varmasti sokkeloiden läpi Lahkon entisen johtajan luokse. Koeth Musta ei kuitenkaan osannut arvostaa sitä, että sen isän hautaa noin törkeästi käpälöitiin ja taisi olla jo melkein nartun törkyisyys mikä sen pelasti. Haisevaan läjään kun tuskin kenenkään tekisi mieli tarttua. Koethin onnistui onkia selville sukuyhteytensä likaläntin kanssa ja vaikka urosta iljettikin tuo otus jonka se 'Madoksi nimesi', sen mieli suunnitteli ehdottoman uskollista palvelijaa tulevaisuuden varalle. Madon nimen omannut naaras palvoikin komentelevaa ja kylmää urosta ja vaikka se vihasi ja pelkäsi kaikkea mahdollista vastaantulevaa, se seurasi mustaa urosta kuuliaisesti.

Koeth Musta ei koko elämäänsä vaivautunut fyysisesti ja henkisesti heikolla tolalla olevalle nartulle omistaa, vaan piakkoin siirsi holhoamistyönsä sukulaispoika Flenjelle. Flenjen seurassa Madon oppiminen jatkui, ei ehkä kaikkein monipuolisimmin ja tehokkain uuden isännän syrjäytyneisyydestä ja tympeästä luonteenlaadusta johtuen, mutta perustaidot Flenje opetti melkoisen kiivaasti halutessaan nopeasti nartusta eroon. Loppuvaiheessa Flenje nimesi Madon uudelleen antaakseen tuolle siistimmän kuvan itsenäistä elämäänsä varten. Uusi nimi oli Mihei, tarkoittaen kiljuhanhea.